Naisten Superpesiksen ensimmäisen finaaliottelun Mansen ensimmäinen sisävuoro kesti 78 sekuntia. Tuohon lyhyeen hetkeen tamperelaiset saivat mahdutettua yhden merkkivirheen, yhden kopinnostopalon ja kaksi epäonnistunutta vaihtoyritystä pelkässä kakkostilanteessa.
Mansella on ollut molemmissa loppuotteluissa kova kiire, hurja hoppu, tarve voittaa nyt-heti-ja-välittömästi. Pelinjohtaja Antti Vihtkarin joukkueen peli on sen seurauksena ollut lähes jatkuvasti rauhatonta ja väliin paniikinomaista. Kaasu pohjassa ei ole ajettu karkuun, vaan törmätty seinään.
Runkosarjan voittaja ja 22 edellisestä 23:stä ottelustaan ennen finaalien alkua voittanut joukkue sekä Vihtkari yrittivät vimmatusti riistää voiton käsiinsä, eivätkä antaneet sen tulla luokseen.
Tämä on johtanut valtavaan virhesumaan erityisesti sisäpelissä, mikä taas on tiennyt sitä, että loppuottelusarja on avausviikonlopun jälkeen 1-1-tilanteessa, ja Mansen voittokin kotikentällään oli videotarkastuksen senteistä kiinni.
Mansen ryhmässä on varmasti ollut finaalijännitystäkin – mikä on ihan luonnollista –, mutta tämä tavaton kiire on suurin syy suureen virheiden määrään. Pesäkarhut tekee vuoroparista toiseen sen, mihin joukkue pystyy, oman suunnitelmansa mukaisesti, kun taas Mansen suorituksessa on massiivista heittelyä.
Miten Manse hukkasi ottelun Porissa
Ratkaisut vaikuttavat syntyvän ex tempore –hengessä, lennosta, hetkessä, päähänpistosta, eivätkä hyvin valmistellun ja varaudutun suunnitelman mukaisesti.
Erinomainen esimerkki tästä oli toisen loppuottelun supervuoro, kun kaikesta hätäilystään huolimatta Mansella oli tilaisuus ottaa myös toisen pelin voitto Porista ja tiukka ote kultamitaleista sekä uudesta mestaruuspalkinnosta. Yksi juoksu olisi siihen riittänyt, ja vierasjoukkue sai rakennettua palottoman ajolähdön ykköskärjestään.
Ei mitenkään poikkeuksellinen tilanne, päinvastoin, se kaikkein optimaalisin sisävuoron aloitus. Samoin sellainen sisäpelin tilanne, mihin Vihtkarin on täytynyt varautua huolellisesti jo kauan ennen Pesäkarhujen kohtaamista.
Ja kaiken kukkuraksi kyseessä oli tilanne, mistä Mansen kärkietenijöiden nopeus ja lyöjien kotiutusprosentit huomioiden joukkueen pitäisi vähintään yksi juoksu saada aikaiseksi lähes 90 % todennäköisyydellä.
Anna Ala-Kauhaluoma löi kaksi tuhnuksi jäänyttä vapaata yritystä, minkä jälkeen Vihtkari laittoi hänet tekemään tahallisella laittomalla ensimmäisen palon. Samalla kolmospesälle jäivät Ella Korpelan jalat, eikä siirtynyt Saaga-Angelia Raudasojan selvästi vikkelämpi kenkäpari.
Siri Eskola yritti toisella lyönnillään väärä pois –merkillä tappinaisen yli kumuraa, joka jäi suoraan Pesäkarhujen ulkopelaajan räpylään – eikä Korpela ehtinyt edes lipulle asti. Tuolla kotiutuksella ei luonnollisesti edes yritetty ottaa takavaihtoja. Eskolan viimeinen nousi kopiksi, kenttä tyhjäksi, kohti kotiutuslyöntikisaa ja Mansen tappiota.
Tämä ei voinut olla Vihtkarin suunnitelma, se ei voi olla G-tyttöjen pelinjohdon suunnitelma palottomaan ajolähtöön. Ottelun aikana täytyy totta kai reagoida pelin tapahtumiin ja vastustajan ulkopelaamiseen, mutta nyt Mansen pelinjohtaminen näyttäytyy hyvin negatiivisiin ratkaisuihin päätyvänä hetkessä elämisenä.
Merkki hukassa
Mansen kaarella myös vaikuttaa olevan rauhaton tunnelma. Vihtkari ryntäilee ennen jokaista lyöntivuoroa kuiskimaan lyöjän korvaan, mitä tehdään kullakin lyönnillä, ja samaa tapahtuu usein myös lyöntien välillä. Seurauksena merkki kaarelle ja etenijöille tulee viime tingassa, mikä osaltaan on johtanut lukuisiin merkkivirheisiin.
Eikä tämä tilanne vaikuta myöskään johtavan niihin parhaisiin lyöntiratkaisuihin. Vaikka tamperelaisilla on huippulyöjiä, joiden henkilökohtainen sisäpeliosaaminen on sarjan absoluuttista kärkeä, eivät he robotteja ole. Mikromanageerauksen sijaan Vihtkarin kannattaisi useammin luottaa pelaajiinsa.
Ja se merkki. Virkiä-välieräsarjan alkuun Vihtkari oli laatinut Manselle merkin, mitä ei tainnut tietää kukaan muu kuin hän itse, ja jonka pelinjohtaja hylkäsikin heti avaussisävuoron jälkeen. Mutta Mansen merkki ei näytä virheiden määrän perusteella yhäkään toimivan.
Yksittäinen merkkivirhe menee useimmiten pelaajan piikkiin. Jos taas joukkue tekee jatkuvasti merkkivirheitä ja niitä tekevät liki kaikki pelaajat, on vika merkissä. Pesäkarhut ja Jarkko Pokela varmasti urkkivat parhaansa mukaan Mansen viuhkaa, mutta sekin on punamustille parempi tilanne, että Pokelaa tietää joka kerta merkin kuin ettei oma joukkue sitä tiedä.
Tästä kaikesta huolimatta Manse on yhä selvä suosikki loppuottelusarjan ja suomenmestaruuden voittajaksi. Tamperelaisilla on yhä sarjan parhaat kolme etenijää, paras pelaaja, paras jokerikolmikko ja porilaisten kanssa verrannollinen ulkopeli.
Joukkueella on myös kotietu ja lauantaina Kaupissa se pääsee hakemaan voittoa todennäköisesti loppuunmyydyn kotiyleisön edessä.
Sen sijaan että Vihtkari kiivaasti yrittää raapia joka sekunti jotain uutta, nyt tarvittaisiin luottamusta siihen, että Mansen perussuorittaminen riittää mestaruuteen. Minimivaatimus on ainakin se, että koko joukkue tietää, mitä tehdään, kun kohdalle osuu paloton ajolähtö ykköskärjestä, ja merkki on kaikilla tiedossa. Ei ehkä liikaa vaadittu.