Sotkamon Jymy ei olisi Sotkamon Jymy, ellei se ei olisi Sotkamon Jymy

Kuva: SuperJymy (Janne Kuronen) / Kausi päättyi kuten niin monta kertaa aiemminkin: Sotkamon Jymyn kultajuhliin.

Kuva: SuperJymy (Janne Kuronen) / Kausi päättyi kuten niin monta kertaa aiemminkin: Sotkamon Jymyn kultajuhliin.

Sotkamon Jymy on Sotkamon Jymy. Seuran suuruus nähtiin jälleen kerran, kun Kainuun ylpeys kaatoi voitosta voittoon pari vuotta marssineen Vimpelin Vedon.

Jymyn piti onnistua lähes täydellisesti, ja sen se toden totta tekikin. Kaikkien aikojen eniten mestaruuksia pelinjohtajana saavuttanut Mikko Kuosmanen tiesi, mitä oli tekemässä, ja sen myötä sotkamolaisten joukkue tiesi, mitä sen pitää tehdä.

Marginaalit loppuottelusarjassa olivat pienimmät mahdolliset. Kaikissa Jymyn kolmessa voitossa toinen jaksoista päättyi tasan ja toinen jakso yhden juoksun erolla violettioranssien eduksi. Virheisiin ei ollut varaa.

Yksi väärillä annettu juoksu saattoi kääntää ottelun hallinnan. Tai jokin upea ulkopelisuoritus, joka tyhjensi kentän etenijöistä vastustajan ajolähdön sijaan. Kirjoitin ennen finaalien alkua, että Jymyn pitäisi pelata käytännössä joka hetki täydellisesti, jotta se voisi Vedon voittaa viiden ottelun sarjassa.

Se tuntui tuolloin mahdottomalta vaatimukselta. Kuinka kova joukkue Jymy olikaan kasassa ja millainen maestro Kuosmanen onkaan, eiväthän ne Kainuussakaan robotteja pysty kasvattamaan. Tämä Jymy oli kuitenkin kuin saksalaisen insinöörin optimaaliseksi rakentama kone.

Jymyn pesäpallo ei ollut taidetta, vaikka siinä välillä kankaalle vankoin perusvärein rohkeita piirtoja sivellettiinkin. Jymy oli tiedettä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän, ei mitään sattuman varaan tai vähän sinne päin.

Se ei tarkoita, että sotkamolaisten pelaaminen olisi ollut millään muotoa tylsää, päinvastoin. Joka sylinterillään käyvä kone, missä kaikki tietävät paikkansa ja suorittavat oman osansa juuri kuten pitääkin, on kaunista.

Jymyn voitto osoitti myös sen, miten tasainen sarja miesten Superpesis tällä kaudella oli. Alkukauden huipputasaisen sarjan hehkutus hieman laantui runkosarjan lopulla, kun Veto karkasi täysin muista erilleen ja Jymykin ratkaisi kakkossijan jo hyvissä ajoin.

Sama kaksikko tietysti kohtasi finaalissa, mutta Jymy joutui jo kaivamaan kaiken koneestaan irti välieräsarjassa kivenkovaa Kempeleen Kiriä vastaan. Samoin Manse pisti Vedon tiukoille omassa sarjassaan. Ja taas Joensuun Maila osoitti, että ero heidän ja KeKin välillä oli minimaalinen.

Kovin monen asian ei olisi tarvinnut mennä eri tavoin tai sattuman puuttua jossain kohdin peliin, ja loppuottelussa olisi voitu nähdä eri joukkueet.

Jymyn nappikaudesta ja mestariryhmästä voisi nostaa monia pelaajia ja tekijöitä esille suurimpina sankareina. Kuosmanen tietysti etunenässä, mutta myös koko laaja valmennustiimi oli isossa roolissa siinä, että kone tikitti kellontarkasti.

Roope Korhonen pelasi Hollywood-kauden: kaikki ennätykset päreiksi, Itä-Lännen paras pelaaja, lyöjäkuninkuus ja sitten päälle päätteeksi miehen uran 13. mestaruus ja valinta pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi.

Aapo Komulainen tarrasi kiinni sarjan parhaan lukkarin tittelistä kaksin käsin kuten joukkueen 20-vuotiaana kapteenina ”Pojasta”.

Silti Jymyn upeus ja se syy, miksi Sotkamon Jymy todellakin on Sotkamon Jymy, oli joukkueen yhtenäisyys. Jokainen palanen sopi yhteen ja kokonaisuus toimi täydellisesti, mestaruuden arvoisesti.