Keuliminen on aina ollut nousukkainen nautintaoikeus. Antaa heidän touhottaa aikansa. Kyllä se siitä tasaantuu, kun arki ja vastoinkäymiset koittavat. Yhdellä mestaruudella tuo on kyllä jo aika hyvä saavutus, kärkipäähän kuuluva jalat maasta -irtiotto.
On se aika vuodesta, kun on mukava muistella vanhoja mestaruuksia. Laittaa niitä ja vastustajia järjestykseen erilaisten tuntemusten mukaan. Odotella samalla josko uusia voittoja olisi tipahtamassa. Makustella miten mukavalta Nälkämaan marssi taas tuntuisi kielenpäällä.
Aika monen hyvän joukkueen tai dynastiankin (vähintään itse sellaiseksi julistetun) nousun ja tuhon olen vuosien mittaan ehtinyt nähdä.
Se kerta, kun itsestä tuntui, että jotakin on pakko voittaa, oli -95 Oulua vastaan. Oulun vahvasti harmaalla alueella liikkuneet kentän kovetukset ja räväkät lausunnot ennennäkemättömän menestystarinan luomisesta, joka ison kaupungin oikeudella hallitsee pesäpalloa tulevat vuosikymmenet, ärsyttivät.
Sinne menivät, eivätkä ole takaisin tulleet. Aivan itse tuhosivat rakennelmansa. Siihen ei vastustajien apua tarvittu. Tai sovittiin kait sitä jostakin.
Siitä viisastuneena on uusien touhottajien ilmestyessä voinut ajatella aika rauhassa, että katsotaanpa aikansa.
Imatra 90-luvun alussa oli mielestäni – pelin kulkiessa – yksi kaikkien aikojen joukkueita (no, saman ajan Jymy -93 menee edelle). Sen tuhosi heikko talouden pito (?) ja pakonomainen roikkuminen menestyksessä, silloin kun olisi pitänyt ottaa vastaan yksi heikompi kausi ja uudistaa joukkuetta rauhassa. Imatra ei varsinainen ostojoukkue ollut, mutta ongelma on tuttu sellaisille. Menestystä on lähes pakko tulla jatkuvasti, koska yksi heikompi kausi väliin riittää hajottamaan joukkueen ja tuhoamaan kannustuspohjaa.
Isosti kunnioitettu vastustaja silti. Siellä höpsötyksen puolelle mentiin vuoden -93 dream teamin kasaamisessa. Sotkamon vastaveto, iskulause ”You have a dream, we have a team” on legendaarinen.
Kiteen dynastiasta on jäänyt suhteellisen positiivisia mielikuvia, itäsuomalaista kulttuuria. Kyllä tunnelma heidän kannattajiensa vieraillessa välillä kiristyi, mutta Kitee -99 ja -00 ja esim. -04 oli erittäin hyvä. Kiteeläisiä vastaan Sotkamo on ottanut kaksi makeimpiin kuuluvista mestaruuksista altavastaajana: -97 ja -04. Nuo opettivat, että antaapa toisten (joukkueiden ja kannattajien) hötkyillä runkosarjassa. Mukaan ehtii myöhemminkin.
Pattijoelle Sotkamon voittaminen oli pitkäaikainen tavoite ja lopulta se onnistui -08. Sitkeästi pesäpallon huipputasolla pienellä porukalla ja resursseilla pysyneelle seuralla on oppinut jo nostamaan hattua, vaikka aikoinaan -08 tappio pelikieltoineen kaikkineen oli yksi ärsyttävimmistä. Toisaalta silloin pystyi heti myöntämään, että selvästi paremmalle porukalle hävittiin. Vaikka alakynnestä haastaen päästin lähelle. Sen vuoden Jymy oli erikoinen joukkue, joka maksimoi täysin oman potentiaalinsa, ja sen johtotähtenä & talismaanina oli todella yllättävä pelaaja, etenijäjokeri.
Vimpeli tuli huipulle hyvällä rakentamisella ja isolla uholla, joka aluksi Itä-Suomessa ärsytti suuresti. Se – sekä ärsytys että uho – on siitä tasaantunut. Vuosia jatkuneet el classico –ottelut pakottivat Jymyn nousemaan tasolle, jolle pesäpallojoukkue on erittäin harvoin päässyt. Vuosien 2011 -15 Vimpeli on varmasti historian paras hopeamitalisti. Tavallaan reilua, että he saivat sitkeästä yrittämisestä palkintonsa -16 ja -17.
Viime vuonna sekä Vimpelin että Sotkamon joukkueiden kärsimät loukkaantumiset antoivat tilan uusille tulijoille. Tänä vuonna Vimpelillä on vielä nuorien pelaajien sisäänajo kesken, osin Sotkamollakin. Eiväthän nuokaan dynastiat ikuisuuksia kestä – vaikka eikö sukupolven ikä ole käytännössä ikuisuus?
